”ISÄ, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.”

Toisaalta dramaattinen on esityskin. Iida Turpeisen romaanin pohjalta tehty näyttämöteos valottaa vastaansanomattomasti aiheuttamaamme kuudetta sukupuuttoaaltoa ja sen karun väkivaltaista historiaa.

Turpeisen romaani on ollut poikkeuksellinen menestys. Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2023 ja oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Kirja on niittänyt menestystä myös kansainvälisesti ja käännösoikeudet ovat menneet kuumille kiville.

Romaanin on tuonut ansiokkaasti kaupunginteatterin pienelle näyttämölle monitaiteinen kollektiivi WAUHAUS ja Lea-palkittu näytelmäkirjailija ja Viirus-teatterin kotikirjailijana tänä vuonna toimiva Pipsa Lonka, joka vastaa teoksen dramatisoinnista.

Elolliset on jatkoa WAUHAUS-kollektiivin ja Longan jo pidempään jatkuneelle, hedelmälliselle yhteistyölle.

ESPOON &-teatterissa nähdyt teokset Neljän päivän läheisyys (2023) ja tämän vuoden kevätkaudella pyörinyt Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen ruotivat niin ikään suhdettamme luontoon ja muihin elollisiin.

Teoksissa kurotetaan ihmisen kokemusmaailmasta pois, kohti muita olemisen tapoja ja toislajisuutta.

Neljän päivän läheisyydessä katse suunnataan rannalle ja siellä läsnä oleville, ei-inhimillisille olemisen tavoille. Tilaa saavat esimerkiksi lokit. Esityksessä Peter asui talossa kulmakivenä ovat todelliset tapahtumat. Päähenkilönä nähdään 1960-luvulla ihmisen vangitsemana elänyt delfiini.

Tieteellisillä tutkimuksillaan alun perin hyvää tarkoittanut ihminen päätyy aiheuttamaan Peterin kuoleman.

Ihmisen tieteen nimissä aikaansaama tuho on päävirtauksena myös Elollisissa, jonka lähtökohta ja päätepiste on Helsingin luonnontieteellisessä museossa esillä oleva stellerinmerilehmän luuranko.

WAUHAUS vaalii työskentelyssään kokonaisvaltaista näyttämökieltä. Kauniin hallittuja ovat näyttämökuvat myös Elollisissa. Verikin roiskuu vain sille varatussa pleksilasilaatikossa.

Työryhmä on tuonut katsojien eteen kliinisen valkoisena hohtavan museotilan, jonka vitriineihin ja näyttelysaleihin massasukupuutto asettautuu. Samanlaista lasikuutioihin raamittuvaa estetiikkaa huokui myös WAUHAUS:in ihmislajia tarkastellut esitys Sapiens (2019).

LONKA on lihallistanut Turpeisen kirjan neutraalissävyisen kertojaäänen lempeäksi museo-oppaaksi (Noora Dadu), joka johdattaa yleisön hellästi kättemme veritöiden ääreen.

Kirjan lukeneelle ratkaisu museo-oppaasta yllättää ja rehellisesti sanoen alussa jopa hieman järkyttää.

Turpeisen kirjan yksi vaikuttavista elementeistä on sen julistamaton kerronnan tapa. Esitys pyrkii samaan ja pääosin siinä myös onnistuu. Lavalla ääneen lausuttuna teksti kuitenkin kerää väkisinkin sävyjä, jotka värittävät myös katsomiskokemusta.

Toivuttuani huomaan, että valinnat museotilasta ja kertojahahmosta ovat tärkeä osa esityksen omaäänisyyttä ja ankkuroivat sitä kirjasta erilliseksi, omilla säännöillä pelaavaksi teokseksi, joka ei tyydy vain romaanin kuvittajaksi.

Kolmeen osaan jakautuva esitys seuraa tiedonnälkäisen, ahneen imperialistisen länsimaalaisen ihmisen matkaa alkaen 1700-luvulta, jossa Heidi Heralan rouheasti esittämä luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller haaksirikkoutuu tutkimusmatkallaan kapteeni Vitus Beringin (Mikko Paloniemi) kanssa autiolle, anteeksi korjaan, ihmisistä autiolle saarelle.

Sillä asustaahan siellä muuan valtaisa merilehmä, joka tosin kuolee löytämisensä jälkeen sukupuuttoon vain muutamassa
vuosikymmenessä.

Mutta ihmisille sukupuuton käsite on tuolloin vielä tuntematon. Tieteilijöiden ajattelua kampittavat vuosisatojen ajan Raamattu ja muut uskomukset. Se ehkä selittääkin miksi olemme nyt tässä; museotilassa ihmettelemässä kaikkia näitä luurankoja ja kuolleita lajeja.

Esityksen toisessa osassa 1800-luvulla Hampus Furuhjelm (Rauno Ahonen) Anna-vaimoineen (Sanna-June Hyde) asuttaa kuvernöörinä Venäjän siirtokuntaa Alaskassa, alkuperäisväestön kustannuksella. Loppuosa esityksestä sijoittuu Helsinkiin 1950-luvulle, jossa stellerinmerilehmää kootaan kasaan Jon Grönvallin (Aino Seppo) toimesta.

Lonka, ohjaaja Juni Klein ja työryhmä ovat keksineet onkia ihmisen perässään vetämästä sukupuuttoaallosta runsaasti myös veikeää huumoria, mikä luo vastapainoa mieltä lamaannuttavalle aihepiirille.

NÄYTTELIJÄJOUKON monet roolisuoritukset notkistavat niin ikään muuten museomaisen staattista näyttämökieltä.

Herala toteuttaa Stellerinsä herkullisen koomisella otannalla ja Alexander Wendelin muuntuu huimasti moniin sivurooleihin. Näyttämön ylle kaartuva tutkijarivistö peilaa surkuhupaisasti sitä pientä ja tietämätöntä ihmistä, joka on humaltunut näennäisestä ylivertaisuudestaan.

Erityismaininta kuuluu myös vuosisatoja halkoville Jaana Nykäsen suunnittelemalle naamioinnille ja Laura Haapakankaan pukusuunnittelulle.

Elollisissa ei onneksi nähdä kömpelöä yritystä kuvittaa elävää stellerinmerilehmää tai muitakaan eläimiä.

Esityksen yksi vahvoista vaikuttimista onkin se, että ihmisen toiminnan seuraukset rakentuvat museotilan rinnalla myös katsojan pään sisään ja jäävät sinne. Kaikki se kuolema ja lopullisuus.

Ja vielä siitä alun raamatunlauseesta. Ehkä tietämättömyys riitti syyksi vielä 1700- ja 1800-luvuilla.

Mutta mikä tekosyyksi nyt? Minne haaksirikkoudumme, kun aalto, jolla nyt ratsastamme, murtuu.